Sähköposti on kirjallinen sopimus!

Viimeksi tänään eräs muusikko pahoitteli sitä, ettei hän ollut tehnyt keikastaan kirjallista sopimusta. "Asioista on sovittu vain sähköpostilla", hän totesi vähätellen. Minulla on iloisia uutisia kaikille sähköpostin käyttäjille: sähköpostitse tehty sopimus on aivan yhtä pätevä, kuin allekirjoitettu sopimuspaperi!

Usein asioista sovitaan suullisesti. Myös suullinen sopimus on sitova. Ongelmat syntyvät siitä, jos suullisen sopimuksen ehdot muistetaan puolin ja toisin eri tavalla: miten todistat sen, mitä oli sovittu?

Tyypillinen musiikkialan tilanne on puhelimessa sovittu keikkasopimus. Jos keikka perutaan tilaajan puolelta ("Päätimme sittenkin vuokrata juhliin karaokelaitteet"), on muusikolla oikeus vaatia sopimuksen yksipuolisen purkamisen johdosta vahingonkorvausta - käytännössä saamatta jäänyttä palkkaa. Jos tilaaja keksii sanoa, että puhelinkeskustelu oli hänen mielestään vasta "alustava varaus", eikä sitovaa sopimusta ollut vielä syntynyt, ollaan sana sanaa vastaan -tilanteessa. Siksi jokaisesta suullisesti tehdystä sopimuksesta kannattaa hankkia itselleen todiste. Ja tuo todiste syntyy helposti ja edullisesti sähköpostitse.

Kun seuraavan kerran sovit asioista puhelimessa, suosittelen vahvistamaan keskustelun sisällön vielä sähköpostitse. Sen voi tehdä hyvin vaarattomasti, esim. toteamalla: "Voisimmeko vielä käydä nämä asiat läpi sähköpostitse? Haluaisin olla varma siitä, että olen ymmärtänyt kaiken oikein.". Kun omasta sähköpostista löytyvät sekä sopimuksen ehdot, että tilaajan vahvistus sille, että nuo ehdot on hyväksytty, ollaan erittäin hyvillä vesillä.

Tekijänoikeusneuvosto - joka käsittelee tekijänoikeuslain tulkintakysymyksiä - otti aiemmin tänä vuonna kantaa verkkomateriaalin tekijänoikeussuojaan. Tekijänoikeusneuvoston lausunnon mukaan verkkokurssimoniste "Popular Music History - The Manual" oli tekijänoikeuslain tarkoittama kirjallinen teos.

Verkossa ei siis synny pelkkiä nollia ja ykkösiä, vaan kirjallisia dokumentteja.

Luovan työn tekijän sopimuskansio

Pitääkö aina puhua rahasta?

Luovan alan tekijöiden juristina minun työni pyörii rahan ympärillä. Rahan, ja sen puutteen. Kaikki sopimukset, joiden neuvottelemisessa autan, koskevat rahaa. Kaikki riidat, joita olen mukana selvittämässä, koskevat rahaa. Siksi itse asia - luovuus - unohtuu välillä myös minulta.

Luovassa työssä on ensisijaisesti kyse jostain aivan muusta kuin rahasta. Raha mahdollistaa täysipäiväisen keskittymisen luovaan työhön, mutta ei takaa työn laatua. Laatu tulee ammattitaidosta ja intohimosta - eikä kumpaakaan voi ostaa rahalla.

Media tuntuu olevan kiinnostuneempi rahasta kuin luovan työn sisällöstä. Kapellimestareiden ja muiden taiteilijoiden verotiedot nostetaan lööppeihin joka vuosi yhtä innokkaasti, vaikka heidän työtään ei olisi vuoden aikana kertaakaan uutisoitu samalla intohimolla. Tästä saattaa jollekin tulla se olo, että paksu lompakko on tae hyvästä laadusta. Oman kokemukseni mukaan näin ei kuitenkaan ole. Tapaan viikoittain aivan huikeita ammattilaisia, jotka kitkuttelevat toimeentulon rajoilla, mutta jatkavat silti luomistyötään. Ilman heitä meillä - ja meidän lapsillamme - olisi todella paljon köyhempi elämä.

Kun Muusikkojen liiton juristi käy puhumassa ensimmäisen vuoden opiskelijoille musiikkialan sopimuksista, on vastassa usein lasittuneita katseita, ja kiire päästä takaisin koppiin harjoittelemaan. Se on ihanaa - kyse on edelleen harrastuksesta, josta on vasta hiljalleen tulossa ammatti. Toisaalta on kurjaa, jos todellisuus iskee vastaan vasta konservatorion tuulikaapin ulkopuolella.

Rahasta on pakko uskaltaa puhua jo opiskeluaikana, mutta siitä ei missään vaiheessa saa tulla työn tekemisen ainoa motiivi. Toisaalta  - jos sellaisen hairahduksen erehtyy tekemään, pakottaa todellisuus aika nopeasti kyseenalaistamaan oman työn todelliset vaikuttimet.

(Kuva: Charles M. Schulz)

.

Maksimaalista hyvää

Olen usein pohtinut sitä, mikä saa artistin allekirjoittamaan sopimuspaperin, joka sitoo hänet tiettyyn levy-yhtiöön vuosiksi eteenpäin, ilman mitään takeita menestyksestä tai sentistäkään rojaltia - ja toisaalta, mikä saa jonkun toisen ottamaan suuria taloudellisia riskejä ja tuottamaan äänitteensä itse, yksi kerrallaan.

Usein erona on ikä. Nuorella ihmisellä on kiire päästä näyttämään kykynsä maailmalle, ja suuren yhtiön tallissa olo tuntuu turvalliselta - ja tärkeältä. Sopimuspaperin haravoiminen miinojen varalta ei siinä kiireessä tunnu kovin houkuttelevalta. Elämää jo hieman pitempään nähnyt arvostaa sen sijaan omaa taiteellista vapauttaan ja yhteistyösopimusten taloudellista puolta, ja on valmis pohtimaan rauhassa eri vaihtoehtoja.

Uskon, että levytyssopimuksissa on aina muokkaamisen varaa. On monia asioita, joissa artisti ja yhtiö voivat tulla toisiaan vastaan niin, että molemmat saavat haluamansa, ja kokonaisuus tuntuu silti kohtuulliselta. Näiden ratkaisujen löytämiseksi tarvitaan luovaa neuvottelutaitoa ja vilpitöntä tahtoa. Toivon, että sitä löytyy neuvottelupöydistä jatkossa entistä enemmän.

Vaikka uskon  edelleen neuvottelemisen voimaan, olen vuosien mittaan alkanut tuntea vahvaa ihailua omakustantajia kohtaan. Vaatii rohkeutta tehdä asiat toisin kuin ne "on aina tehty", ja vahvuutta viedä omaa tuotettaan omin voimin maailmalle. Yhteistyösopimuksia tässäkin tietysti tarvitaan, mutta langat pysyvät vahvemmin omissa käsissä, ja sopimukset ovat luonteeltaan erilaisia.

Saku Tuominen esittää mielenkiintoisen ajatuksen erinomaisessa kirjassaan "Hyvä elämä - lyhyt oppimäärä". Hänen mukaansa ihmiset voidaan jakaa niihin, jotka haluavat maksimoida hyvän, ja niihin, jotka pyrkivät minimoimaan pahan. Hyvän maksimoija on valmis ottamaan suurempia riskejä, kun taas pahan minimoija haluaa turvata sen, mitä hänellä jo on. 

Edellä esitetystä voidaan tehdä se johtopäätös, että omakustanteiden tekijät ovat näitä hyvän maksimoijia. Mutta onko vuosien mittaisen yhteistyösopimuksen allekirjoittaminen pahan minimoimista?

Älä ota tätä henkilökohtaisesti

Olen pitkään pohtinut, miksi neuvotteleminen on monelle luovan alan tekijälle niin ahdistavaa. Uskon keksineeni siihen teorian,  joka pohjaa tiiviisti keittiöpsykologiaan.

Otetaan esimerkiksi muusikot. Moni muusikko aloittaa ammattiin valmistautumisen harrastamalla musiikkia. Pianotunneille mennään ala-asteikäisenä, ensimmäinen bändi perustetaan yläasteella, esiinnytään koulun kevätjuhlissa ja taloyhtiön pihajuhlissa. Kun kotiin tulee vieraita, pikku-Anna ja pikku-Jukka esiintyvät ylpeiden vanhempien kannustamana. Musiikista tulee osa identiteettiä nimenomaan harrastuksen kautta – rahasta ei puhuta.

Kun harrastuksesta tulee ammatti, joutuu muusikko väistämättä tilanteeseen, jossa joku pyytää jälleen esiintymään vieraille. Erona lapsuuteen on se, että keikasta pitäisi neuvotella itselleen palkkaa. Jos tilaaja muistelee lapsuutensa vierailuja muusikkoperheissä (”siellä ne aina niin kivasti soittelivat”) ja muusikko vierastaa rahasta puhumista, ei luvassa ole kovin hedelmällisiä palkkaneuvotteluja – eikä leivän päälle voita.

Rahasta on pakko puhua, jos haluaa tehdä luovaa työtä ammatikseen. On uskallettava sanoa, että minun keikkahintani on viisisataa euroa – tai kolmesataa, tai kolmetuhatta. Aivot on pakko – ainakin neuvottelutilanteessa – naksauttaa harrastajamoodista ammattilaismoodiin, ja asetella sanansa niin, että tilaajakin ymmärtää työn arvon. Kyse ei onneksi ole vain numeroista jankkaamisesta. Oma osaaminen kannattaa paketoida niin vahvaan tarinaan, että tilaajassa herää halu palkata juuri tämä ammattilainen. Sehän on suorastaan välttämätöntä, jotta tilaisuus onnistuu!

Myös oman työn hinnoittelussa voi olla luova. Tein aikoinaan paljon hääkeikkoja jousitriolla (Trio Lehtinen!). Hyväkin palkka muuttui välillä huonoksi, kun tilaisuudet venyivät, ja me soitimme kiltisti samalla hinnalla loppuun asti. Sitten keskustelin eräissä häissä vanhemman valokuvaajan kanssa, jolla oli aivan erilainen hinnoitteluperuste. Ei puhettakaan könttäsummasta, vaan tietty vähimmäispalkka kolmen tunnin työstä, minkä jälkeen automaattinen korotus jokaista alkavaa tuntia kohti. Näin kaikki tietävät pelisäännöt illan venyessä, ja työstä saa aina kohtuullisen palkan. Nerokasta!

Aina neuvottelut eivät onnistu. Niihin kannattaa silti aina heittäytyä, kuin kunnon keskusteluun. Keskustelut käydään aina ihmisten välillä, ja ihmiset ymmärtävät puhetta. On vain uskallettava avata suunsa.

Luovuutta neuvotteluun!

Törmäsin viime viikonloppuna Financial Times -lehden liitteeseen, joka käsitteli erästä tiettyä ammattiryhmää. Lehti oli täynnä kyseistä ammattia edustavien firmojen mainoksia. Tässä otteita mainosteksteistä:

"Bringing innovation to life."

 

"Innovation starts with a vision."

 

"Daring to be different. Changing the rules."

 

"1o years outside the box."

 

"Innovating for clients."

 

"Maybe it's our innovative approach that means

our clients are over 20 % more likely to recommend us."

Arvaatteko, mistä ammattiryhmästä on kyse? No lakimiehistä, tietysti! Liitteen nimikin on "Innovative lawyers".

Liite vahvisti ajatusta, joka on häirinnyt minua jo jonkin aikaa.

Luovuudesta on viime vuosina tullut termi, jota rakastavat kaikki. On kirjoitettu kirjoja luovasta johtamisesta, luovasta järkevyydestä ja luovasta liiketoiminnasta. On jankutettu luovuuden merkityksestä, ja ihailtu luovuuden pelastavaa vaikutusta työilmapiiriin.

Minulle todellista luovuutta edustavat muusikot, säveltäjät, näyttelijät, kirjailijat, toimittajat, graafikot, valokuvaajat jne. Heille luovuus todella on ammatti. Työssäni luovien alojen sopimusjuristina olen huomannut, että luovan työn tekijät eivät kuitenkaan samalla tavalla hehkuttele oman luovuutensa rajattomilla mahdollisuuksilla.

Etenkin neuvottelutilanteissa luovan työn tekijöiden luovuus unohtuu usein kokonaan. Ihmisestä tulee jäykkä, itseään väheksyvä suolapatsas, joka on valmis suostumaan mihin tahansa, jotta tilanne menisi ohi mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti.

Freelancereina toimivat taiteilijat joutuvat neuvottelemaan jopa satoja sopimuksia vuodessa. Koska neuvotteleminen on viime kädessä keskustelemista, on neuvottelujen onnistuminen aina kiinni siitä, miten hyvän neuvotteluilmapiirin osapuolet onnistuvat saamaan aikaiseksi. Neuvotteluvahvuus ei tarkoita paksumpaa lompakkoa tai komeampaa titteliä, vaan kykyä viedä keskustelua haluamaansa suuntaan. Tässä jos missä tarvitaan luovuutta.

Tietysti on tilanteita, joissa tilaajan sanelupolitiikka on mennyt niin pitkälle, ettei paraskaan luovuus saa tunnelmaa parannettua. Mutta monissa tapauksissa asioista todella pystyy neuvottelemaan, jos vain haluaa - ja uskaltaa.

Luovan alan tekijät ovat erinomaisia ihmistuntijoita, ja aistivat herkästi tunnelmia. Siksi uskon, että neuvotteluista tulisi paljon hauskempia ja onnistuneempia, jos luovan alan tekijät uskaltaisivat käyttää luovuuttaan myös neuvottelutilanteissa.

Nyt onkin korkea aika ottaa luovuus hyötykäyttöön siellä, missä sitä todella on!