Luovassa työssä on ensisijaisesti kyse jostain aivan muusta kuin rahasta. Raha mahdollistaa täysipäiväisen keskittymisen luovaan työhön, mutta ei takaa työn laatua. Laatu tulee ammattitaidosta ja intohimosta - eikä kumpaakaan voi ostaa rahalla.
Media tuntuu olevan kiinnostuneempi rahasta kuin luovan työn sisällöstä. Kapellimestareiden ja muiden taiteilijoiden verotiedot nostetaan lööppeihin joka vuosi yhtä innokkaasti, vaikka heidän työtään ei olisi vuoden aikana kertaakaan uutisoitu samalla intohimolla. Tästä saattaa jollekin tulla se olo, että paksu lompakko on tae hyvästä laadusta. Oman kokemukseni mukaan näin ei kuitenkaan ole. Tapaan viikoittain aivan huikeita ammattilaisia, jotka kitkuttelevat toimeentulon rajoilla, mutta jatkavat silti luomistyötään. Ilman heitä meillä - ja meidän lapsillamme - olisi todella paljon köyhempi elämä.
Kun Muusikkojen liiton juristi käy puhumassa ensimmäisen vuoden opiskelijoille musiikkialan sopimuksista, on vastassa usein lasittuneita katseita, ja kiire päästä takaisin koppiin harjoittelemaan. Se on ihanaa - kyse on edelleen harrastuksesta, josta on vasta hiljalleen tulossa ammatti. Toisaalta on kurjaa, jos todellisuus iskee vastaan vasta konservatorion tuulikaapin ulkopuolella.
Rahasta on pakko uskaltaa puhua jo opiskeluaikana, mutta siitä ei missään vaiheessa saa tulla työn tekemisen ainoa motiivi. Toisaalta - jos sellaisen hairahduksen erehtyy tekemään, pakottaa todellisuus aika nopeasti kyseenalaistamaan oman työn todelliset vaikuttimet.
(Kuva: Charles M. Schulz)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti