Sähköposti on kirjallinen sopimus!

Viimeksi tänään eräs muusikko pahoitteli sitä, ettei hän ollut tehnyt keikastaan kirjallista sopimusta. "Asioista on sovittu vain sähköpostilla", hän totesi vähätellen. Minulla on iloisia uutisia kaikille sähköpostin käyttäjille: sähköpostitse tehty sopimus on aivan yhtä pätevä, kuin allekirjoitettu sopimuspaperi!

Usein asioista sovitaan suullisesti. Myös suullinen sopimus on sitova. Ongelmat syntyvät siitä, jos suullisen sopimuksen ehdot muistetaan puolin ja toisin eri tavalla: miten todistat sen, mitä oli sovittu?

Tyypillinen musiikkialan tilanne on puhelimessa sovittu keikkasopimus. Jos keikka perutaan tilaajan puolelta ("Päätimme sittenkin vuokrata juhliin karaokelaitteet"), on muusikolla oikeus vaatia sopimuksen yksipuolisen purkamisen johdosta vahingonkorvausta - käytännössä saamatta jäänyttä palkkaa. Jos tilaaja keksii sanoa, että puhelinkeskustelu oli hänen mielestään vasta "alustava varaus", eikä sitovaa sopimusta ollut vielä syntynyt, ollaan sana sanaa vastaan -tilanteessa. Siksi jokaisesta suullisesti tehdystä sopimuksesta kannattaa hankkia itselleen todiste. Ja tuo todiste syntyy helposti ja edullisesti sähköpostitse.

Kun seuraavan kerran sovit asioista puhelimessa, suosittelen vahvistamaan keskustelun sisällön vielä sähköpostitse. Sen voi tehdä hyvin vaarattomasti, esim. toteamalla: "Voisimmeko vielä käydä nämä asiat läpi sähköpostitse? Haluaisin olla varma siitä, että olen ymmärtänyt kaiken oikein.". Kun omasta sähköpostista löytyvät sekä sopimuksen ehdot, että tilaajan vahvistus sille, että nuo ehdot on hyväksytty, ollaan erittäin hyvillä vesillä.

Tekijänoikeusneuvosto - joka käsittelee tekijänoikeuslain tulkintakysymyksiä - otti aiemmin tänä vuonna kantaa verkkomateriaalin tekijänoikeussuojaan. Tekijänoikeusneuvoston lausunnon mukaan verkkokurssimoniste "Popular Music History - The Manual" oli tekijänoikeuslain tarkoittama kirjallinen teos.

Verkossa ei siis synny pelkkiä nollia ja ykkösiä, vaan kirjallisia dokumentteja.

Luovan työn tekijän sopimuskansio

Pitääkö aina puhua rahasta?

Luovan alan tekijöiden juristina minun työni pyörii rahan ympärillä. Rahan, ja sen puutteen. Kaikki sopimukset, joiden neuvottelemisessa autan, koskevat rahaa. Kaikki riidat, joita olen mukana selvittämässä, koskevat rahaa. Siksi itse asia - luovuus - unohtuu välillä myös minulta.

Luovassa työssä on ensisijaisesti kyse jostain aivan muusta kuin rahasta. Raha mahdollistaa täysipäiväisen keskittymisen luovaan työhön, mutta ei takaa työn laatua. Laatu tulee ammattitaidosta ja intohimosta - eikä kumpaakaan voi ostaa rahalla.

Media tuntuu olevan kiinnostuneempi rahasta kuin luovan työn sisällöstä. Kapellimestareiden ja muiden taiteilijoiden verotiedot nostetaan lööppeihin joka vuosi yhtä innokkaasti, vaikka heidän työtään ei olisi vuoden aikana kertaakaan uutisoitu samalla intohimolla. Tästä saattaa jollekin tulla se olo, että paksu lompakko on tae hyvästä laadusta. Oman kokemukseni mukaan näin ei kuitenkaan ole. Tapaan viikoittain aivan huikeita ammattilaisia, jotka kitkuttelevat toimeentulon rajoilla, mutta jatkavat silti luomistyötään. Ilman heitä meillä - ja meidän lapsillamme - olisi todella paljon köyhempi elämä.

Kun Muusikkojen liiton juristi käy puhumassa ensimmäisen vuoden opiskelijoille musiikkialan sopimuksista, on vastassa usein lasittuneita katseita, ja kiire päästä takaisin koppiin harjoittelemaan. Se on ihanaa - kyse on edelleen harrastuksesta, josta on vasta hiljalleen tulossa ammatti. Toisaalta on kurjaa, jos todellisuus iskee vastaan vasta konservatorion tuulikaapin ulkopuolella.

Rahasta on pakko uskaltaa puhua jo opiskeluaikana, mutta siitä ei missään vaiheessa saa tulla työn tekemisen ainoa motiivi. Toisaalta  - jos sellaisen hairahduksen erehtyy tekemään, pakottaa todellisuus aika nopeasti kyseenalaistamaan oman työn todelliset vaikuttimet.

(Kuva: Charles M. Schulz)

.

Maksimaalista hyvää

Olen usein pohtinut sitä, mikä saa artistin allekirjoittamaan sopimuspaperin, joka sitoo hänet tiettyyn levy-yhtiöön vuosiksi eteenpäin, ilman mitään takeita menestyksestä tai sentistäkään rojaltia - ja toisaalta, mikä saa jonkun toisen ottamaan suuria taloudellisia riskejä ja tuottamaan äänitteensä itse, yksi kerrallaan.

Usein erona on ikä. Nuorella ihmisellä on kiire päästä näyttämään kykynsä maailmalle, ja suuren yhtiön tallissa olo tuntuu turvalliselta - ja tärkeältä. Sopimuspaperin haravoiminen miinojen varalta ei siinä kiireessä tunnu kovin houkuttelevalta. Elämää jo hieman pitempään nähnyt arvostaa sen sijaan omaa taiteellista vapauttaan ja yhteistyösopimusten taloudellista puolta, ja on valmis pohtimaan rauhassa eri vaihtoehtoja.

Uskon, että levytyssopimuksissa on aina muokkaamisen varaa. On monia asioita, joissa artisti ja yhtiö voivat tulla toisiaan vastaan niin, että molemmat saavat haluamansa, ja kokonaisuus tuntuu silti kohtuulliselta. Näiden ratkaisujen löytämiseksi tarvitaan luovaa neuvottelutaitoa ja vilpitöntä tahtoa. Toivon, että sitä löytyy neuvottelupöydistä jatkossa entistä enemmän.

Vaikka uskon  edelleen neuvottelemisen voimaan, olen vuosien mittaan alkanut tuntea vahvaa ihailua omakustantajia kohtaan. Vaatii rohkeutta tehdä asiat toisin kuin ne "on aina tehty", ja vahvuutta viedä omaa tuotettaan omin voimin maailmalle. Yhteistyösopimuksia tässäkin tietysti tarvitaan, mutta langat pysyvät vahvemmin omissa käsissä, ja sopimukset ovat luonteeltaan erilaisia.

Saku Tuominen esittää mielenkiintoisen ajatuksen erinomaisessa kirjassaan "Hyvä elämä - lyhyt oppimäärä". Hänen mukaansa ihmiset voidaan jakaa niihin, jotka haluavat maksimoida hyvän, ja niihin, jotka pyrkivät minimoimaan pahan. Hyvän maksimoija on valmis ottamaan suurempia riskejä, kun taas pahan minimoija haluaa turvata sen, mitä hänellä jo on. 

Edellä esitetystä voidaan tehdä se johtopäätös, että omakustanteiden tekijät ovat näitä hyvän maksimoijia. Mutta onko vuosien mittaisen yhteistyösopimuksen allekirjoittaminen pahan minimoimista?